torstai 24. joulukuuta 2015

Elävää kuvaa: Kaunottaren ja Hirviön Joulu


Se on keijukammarin ensimmäisen animaatio-arvostelun aika. 
Jos innostun alan tekemään lisää arvosteluja enkuksi myös YouTube kanavalleni. Siellä onkin jo ensimmäinen tehtynä Lumikista ja Seitsemästä kääpiöstä.

Tämä Blogi teksti keskittyy elokuvaan
Kaunottaren ja Hirviön Joulu



Kaunottaren ja Hirviön joulu on vuonna 1997 ilmestynyt Disneyn animaatio ja jatko-osa vuoden 1991 Disneyn klassikolle Kaunotar ja Hirviö.

Kaunottaren ja Hirviön joulun päätarina kerrotaan takautumina. Takautumat sijoittuvat aikaan, jolloin Belle oli "vankina" hirviön linnassa. 

Jos et ole katsonut elokuvaa varoituksen sananen,spoilereita luvassa.

Juoni

Kaunottaren ja Hirviön joulu alkaa joulujuhlasta,joka sijoittuu ykköselokuvan jälkeiseen aikaan. Hirviö-prinssin ja Bellen linnassa valmistaudutaan joulun viettoon ja ykköselokuvan tärkeimmät sivuhahmot, palveluskunnan Könni, Lumiere ja Rouva Pannu muistelemat miten Belle toi joulunvieton takaisin.

Takaumissa mennään takaisin ensimmäisessä elokuvassa kuvattuun talveen. Takauma alkaa Bellen paosta ja siitä miten Hirviö pelastaa hänet susilaumalta. Belle yrittää saada Hirviötä avautumaan ja tuoda hänen ihmismäistä puoltaan enemmän esiin. Hirviö ja Belle käyvät luistelmassa ja tekemässä lumienkeleitä. Hirviö kuitenkin kokee talven ahdistavana ja häpeää hirviön ulkomuotoaan entistä enemmän. Belle tuntee itsensä välillä toivottomaksi, kun Hirviö sulkeutuu niin helposti.



Toisessa takaumassa selviääkin Hirviön talvi-kaunan syy. Hän muuttui ihmisestä Hirviöksi juuri Jouluna. Elokuvan pahis on Fronte. Urut, jotka soittavat Hirviölle  musiikkia. Fronten sidekick on Huilu. Fronte lupailee Huilulle sooloa, jos tämä auttaa joulun, sekä Bellen ja Hirviön suhteen sabotoinnissa. Näemme myös Frontea ihmishahmossa takaumissa. Hän on itseriittoinen muusikko, Ihmisenä Fronte ei saanut kaipaamaansa ihailua, mutta taikaurkuina hänellä on aina Hirviö yleisönä. Frontella ja Hirviöllä on jotain yhteistä. Molemmat muistelevat ihmiselämäänsä häpeällä. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista itselleni oli se, miten Fronte kehottaa hirviötä tuhoamaan ruusun, niin he jäisivät ikuisiksi kiroukseen. Ruusun tuhoaminen olisi kuitenkin hirviölle itsensä menettämistä, koska se kuvastaa hänen ainoaa toivoa saada rakkautta ja sitä kautta muuttua takaisin ihmiseksi.

Belle päättää antaa ainakin palvelijoille joulujuhlan, vaikka Hirviö ei tahtoisikaan viettää joulua yhdessä. Linnassa aloitetaan jouluvalmistelut Hirviöltä salassa. Belle ja Kippo lähtevät Fronten yllyttämänä kuusen haku matkalle. Huilu laittaa kapuloita rattaisiin ja Belle ja Kippo joutuvat onnettomuuteen.  Hirviö pelastaa heidät, mutta vihastuu Bellelle, koska tämä ei totellut hänen määräyksiään. Mielestäni yksi elokuvan surullisimmista kohtauksista on, kun Hirviö heittää Bellen tyrmään ja Belle sanoo hänelle "olisi pitänyt tietää, että tulet aina olemaan Hirviö". Huilu järkyttyy myös onnettomuudesta ja omasta käytöksestään ja alkaa ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan Fronten tarkoitusperiä.



Pian Belle ja Hirviö kuitenkin sopivat erimielisyytensä ja jouluakin aletaan viettämään. Fronte vihastuu ja melkein tuhoaa koko linnan, mutta tuhoaakin itsensä. 

Pidän erityisesti elokuvan lopusta. Takaumista palataan nykyhetkeen ja rouva Pannu on saanut tarinan kerrottua Kipolle. Belle ja Prinssi toivottavat kaikki tervetulleiksi joulujuhlaan ja Huilusta on tehty hovin uusi kapellimestari.

Hirviö

Hirviö on mielestäni yksi animaatiohistorian kiinnostavimmista hahmoista ja Kaunotar ja Hirviö on myös yksi suosikki elokuvistani (ei pelkästään animaationa vaan elokuvana). Hirviö on ristiriitainen, agressiivinen, rakestettava, hellyttävä, pelottava, turvallinen, peto, ylimielinen prinssi ja ihminen.
Mielestäni Hirviö muistelee aikaansa ihmisenä häpeällä ja hän häpeää myös dramaattista muutosta hirviöksi. Hirviö pelkää jatkuvasti muuttavansa täydelliseksi pedoksi, mutta hän myös tiedostaa sen, että hän oli ihmisenä hirviömäinen. Hirviö pelkää myös ajatusta takaisin ihmiseksi muuttumisesta pystyykö hän todella muuttamaan käytöstään? Eristyneisyys aiheuttaa Hirviölle myös ahdistusta ja henkistä tuskaa. Belle edustaa hänelle lähes enkelimäistä hyvyyttä ja pitkälti Bellen vaikutuksesta Hirviö ei enää näe pelkkää synkkyyttä ympärillään.

Belle 

Katsojana löydän uusia kiinnostavia piirteitä Bellestä. Ykköselokuvassa Belle kuvataan ehkä hieman liikaakin mielikuvitusmaailmaan uppoavana hahmona. Ehkä se on elokuvan alussa paikallaankin. Hän haaveilee täysin erilaisesta elämästä ja seikkailuista, joista hän lukee kirjoissa. Myöhemmin ykköselokuvassa Belle on enemmän aktiivinen ja ympäristöstään kiinnostunut hahmo. Kaunottaren ja Hirviön joulussa Belle tosissaan ponnistelee saadakseen Hirviön mukaan talven rientoihin ja yrittää saada tätä muistelemaan joulun mukavia puolia. Belle on kaunis hahmo, niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan. Hän on ystävällinen kaikille. Belle rakastuu Hirviön inhimilliseen puoleen ja näkee Hirviön jatkuvan sisäisen kamppailun, jopa ymmärtää tätä.

Palvelijat

Uusia hahmoja elokuvassa ovat Fronte ja Huilu. Minulle Fronte tuo pitkälti mieleen Frollon Notre Damen kellonsoittajasta. Ei täysin, mutta ehkä Frollon hahmo oli käsikirjoittajilla mielessä. Fronte on äärimmäisen itseriittoinen ja yrittää käännyttää Hirviön Belleä vastaan muunmuassa laulamalla naisen pahuudesta. Huilu on lähestulkoon karikatyyri hieman aivottomasta apurista. Huilulla kuitenkin on omatunto, joka kolkuttaa silloin tällöin ja katsoja antaa hänelle anteeksi Fronten palvelemisen.

Muita uusia hahmoja ovat Angelique, latvaenkeli/linnan somistaja, sekä joulupallot, joiden oletan olevan Angeliquen apureita. Angelique jää hahmona hieman vieraaksi. Häntä ei näy elokuvassa paljon. Se tulee selväksi, että Angelique rakastaa joulua. Hän, joko juhlii joulua täysillä ja koristelee linnan kunnolla tai ei juhli lainkaan.

Kun katsoin elokuvaa mietin onkohan linnassa kuinka paljon ei-eläviä tavaroita?
Jos joulupallotkin muuttuvat kirouksen purkautuessa ihmisiksi jääkö heille yhtään koristeita?
Tai keittiöön astioita? Kaipa heillä on lisää varastossa.

Rakastan kaikkia kohtauksia, joissa Könni ja Lumiere nahistelevat keskenään. Heti elokuvan alussa heillä alkaa kiista, siitä kumpi alunperin pelasti linnan joulun. Könni ei kuivana Brittinä lämpene Lumieren ranskalaiselle charmille. Rouva Pannu on ihanan äidillinen hössöttäjä ja Kippo on aina yhtä hilpeä kippo.


Joulukoristeet innostuvat joulusta

Musiikki

Musiikillisia ansioita en voi elokuvalle antaa. "Kirjat" laulu on lähinnä ärsyttävä eikä käännösteksti kuulosta kovin hyvältä. Fronten naispelottelu laulu oli lähinnä huvittava, mutta ei erityisen mieleenpainuva.

Mielikuvitus-Disney-maat

Olen aina vähän varpaillani, kun puhutaan, siitä mihin maihin Disneyn animaatiot sijoittuvat. En sano, että Kaunotar ja Hirviö sijoittuu historiallisen tarkasti Ranskaan, mutta sanon, sen että Kaunotar ja Hirviö sijoittuu kuvitteelliseen 1600-luvun Ranskaan. Elokuvissa puhutaan ranskaa välillä ja muutamilla hahmoilla on ranskalainen aksentti. Elokuvissa myös puhutaan linnan barokki-tyylistä ja Kaunottaren ja Hirviön joulussa on myös jouluhalko, mikä on ranskalainen perinne.

Elokuva ei ole kuitenkaan historiallisen tarkka esitys 1600-luvun Ranskasta, siksi puhun mieluummin kuvitteellisesta Ranskasta. Samoin Frozen sijoittuu kuvitteelliseen Norjaan ja Aladdin kuvitteelliseen Akrabaan. 

Toisin kuin esimerkiksi Pocahontas, jonka tarina perustuu oikeisiin historiallisiin hahmoihiin ja paikkaan, 1600-luvun JamesTowniin. Aristokatit sijoittuvat historialliseen 1900-luvun alun Pariisiin ja Basil Hiiri Sherlock Holmesin ajan Lontooseen. Näissä animaatiossa paikat ovat historiallisesti tarkkoja. Monissa animaatiossa "kuvitteellinen maa" on täysin ymmärrettävä ratkaisu, tuolloin tarina ei ole sidottu tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta se voi ammentaa inspiraatiota tietystä ajasta ja paikasta. Kaunotar ja Hirviö animaatio perustuu lähinnä Perraultin satuun. Perrault oli kuuluisa sadun kertoja Barokin ajan Ranskassa ja eittämättä Ranskalaiset maalaismaisemat ja Barokin ajan rakennukset ovat inspiroineet animaattoreita.

Elokuvallinen anti

Kaunottaren ja Hirviön joulussa on muutamia todella hauskoja kohtia:

Takaumissa on kohtaus, jossa lautaset anovat Könniä aloittamaan jouluvalmistelut virallisesti. Tämä kieltäytyy ja lautaset puhuvat yhä anovammalla ja anovammalla äänellä, kunnes tämä suostuu.

Toinen hauska kohtaus on, kun hirviö saa Belleltä lahjan ja käy Lumieren kanssa keskustelua
Lumiere: "Se on tytöltä"
Hirviö: "Keneltä?" "Rouva Pannulta?"
Lumiere: "Ei vaan Belleltä" "Kun nainen antaa miehelle lahjan, se merkitsee Minä välitän sinusta"

Hirviö pyytää Frontea tekemään Bellelle joululaulun. 
Fronte laulaa äärimmäisen tympääntyneesti
Joulun riemua-aa nee tuovat tral la la la laaa
lallaaalaa
Hyvin synkän urkumusiikin tahtiin


Kaunotar ja Hirviön joulu ei ole Disneyn jatko-osa elokuvien huonoimmasta päästä (paljon on huonoja Disneyn klassikoiden jatko-osia tehty ja vain muutaman olen uskaltanut katsoa). Pidän monista jouluelokuvista, eikä tämän elokuvan tarkoitus ole olla  klassikko tai pyrkiä olemaan parempi kuin klassikoksi muodostunut edeltäjänsä Kaunotar ja Hirviö. Pidän kovasti elokuvan talvikohtauksista, jopa enemmän kuin  linnan joulunvalmistelukohtauksista.

 Kaunottaren ja Hirviön joulu tuo mukavasti syvyyttä Kaunottaren ja Hirviön maailmaan. Siinä, jopa näkyy hahmojen kehityskaarta. Pidän siitä, että ääninäyttelijät ovat samat mitä Kaunottaressa ja Hirviössä. Matti-Olavi Ranin tekee hyvää työtä Hirviönä. Harmillisesti Matti-Olavin ääntä ei ole alennettu kuten ykkösossassa. Mielestäni matala ääni sopii Hirviölle parhaiten. Ehkä siksi en ole koskaan pitänyt Kaunottaren ja Hirviön englanninkielisestä versiosta, koska Hirviön ääni on niin "tavallisen" kuuloinen. Mervi Hiltunen on minulle myös ainut oikea Belle. 

Kaunottaren ja Hirviön joulu on hyvä lisäys joulun Disneykokoelmaan kaikille Disneyttäjille ja erityisesti Kaunottaren ja Hirviön faneille.


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Suomalainen Mytologia: Tontut

Heippa blogi maailma!

Näin joulun alla tontut ovat jälleen kerran ajankohtaisia.
Minulla on tonttukirjan kuvitus projekti aluillaan ja olen tutkinut tonttumytologiaa ja tonttutietoutta.
Suomessa, Tanskassa ja Ruotsissa on hyvin vahva tonttu-usko ja tonttuperinne.
Suomessa harmillisesti tontuista ei löydy paljon kirjallista tietoa. Suurin osa tonttutarinoista on esi-kristilliseltä ajalta ja Suomen kirjakieli syntyi vasta 1500-luvulla, jolloin kirkko paheksui ihmisten tonttu-uskoa.

Tonttu-sana on johdettu sanasta tontti. Tonttu olikin alunperin asuinalueen ja/tai rakennuksun suojelija. Haltija- sana on johdettu sanoista pitää hallussaan. Tonttujen lisäksi suomalainen mytologia on täynnä erilaisia haltijoita. Haltija merkitsee henkiolentoa. Tontut ovat haltijoita, mutta kaikki haltijat eivät ole tonttuja ;) 

Ruotsissa ja Tanskassa tonttu tunnetaan nimillä tomte ja nisse.

"Jape"
(c) Niina Niskanen

Tonttuja on monenlaisia. Kodin haltija on kotitonttu. Saunan haltija on saunatonttu, tallin haltija on tallitonttu, kirkoissakin saattoi olla oma tonttu, kirkkotonttu, Turun linnassa asuu kuuluisa Turunlinnan tonttu ja laivassa laivatonttu. Metsässä asuu myös metsänhaltijatonttuja. Nykypäivänä tunnetuimpia ovat joulutontut.

Pohjoismaiset tontut muistuttavat ulkonäöltään vanhoja herroja ja rouvia. Tontut ovat yleensä noin puolimetriä pitkiä ja miespuolisilla on pitkä harmaa tai valkoinen parta, nuttu ja lakki. Naispuolisilla hyväntahtoiset kasvot ja harmahtavat hiukset.
Tontut liitetään vahvasti esi-isiin. Erään uskomuksen mukaan talonrakentajasta tuli myös talon suojelija eli kotitonttu, samoin kuin saunan ensimmäisestä kylpijästä tuli saunatonttu


"Auringonlasku saunan ikkunasta"
(c) Niina Niskanen

Yksi saunatontun tehtävistä oli vahtia, että saunaan menijät käyttäyivät saunassa kunnioittavasti. Suomessa onkin vanha sanonta mennä saunaan yhtä hartaasti kuin kirkkoon.
Tonttua kunniotettiin esi-isänä ja asumuksen suojelijana. Suomalaisten juhlimiseen kuului vahvasti saunominen ja tontulle heitettiin aina omat löylyt.

Kodinhaltijaa kunniotettiin hyvän onnen tuojana ja esi-isänä. Tonttu saattoi myös suuttua perheelle, jos se käyttäytyi talossa epäkunnoittavasti. Perhe saattoi lepyytellä tonttua jättämällä sille ruokaa, joskus jopa puhtaita vaatteita (tontuilla ja vaatteilla oli hyvin erilainen merkitys mitä Harry Potterin maailmassa).

Pohjoismaiden tontuilla myös on yleensä ihmismäiset korvat eikä suippokorvat. Tanskassa ja Ruotsissa on kahdenlaisia haltijoita. Heillä on tonttu haltijat (Nisse ja Tomte) sekä keijumaiset haltijat (älven), jotka ulkonäöltään muistuttavat enemmän Taru Sormusten herrasta - tyylisiä haltijoita. Perinteisesti Nisse on enemmän maskuliininen haltija ja Älva - feminiinen.

Tallitonttu tuli hyvin toimeen eläinten kanssa, myös sitä kiitettiin, kun eläimet voivat hyvin.
Ihmiset näkivät tonttuja harvoin, sillä ne pystyivät muuttumaan näkymättömiksi. 
Pitkän ikänsä ja taikavoimien ansiosta tontut olivat välillä hieman kärsimättömiä ihmisten suhteen ja moni tonttu viihtyy parhaiten rauhallisessa asumuksessa.

"Tonttu lyhdyssä"
(c ) Niina Niskanen

Yksi nykypäivän tonttu-uskomuksista liitetään ajatukseen Joulupukista ja, siitä että teollisuuden myötä tontut ovat muuttaneet Napapiirille ja työskentelevät joulupukin pajassa ja tekevät lahjoja lapsille.
Itselläni on aina ollut aika ristiriitainen suhde joulupukin hahmoon. Pukki on minulle henkilökohtaisesti lähinnä Coca-Colan lanseeraamaa kaupallisuutta parhaimmillaan. 
Pidän paljon  tonttu-mytologiasta ja kansantarinoista. Myös joulupukin liittyvistä legendoista, kuten Odin Jumalasta ja häneen liittyvistä myyteistä, joista osa on siirtynyt joulupukin myyttiin, Väha-Aasiasta tulevan Pyhän Nikolauksen legendasta, saksalaisten Krampushahmosta ja Suomalaisten Nuutti ja Kekripukista. Joulupukki ja joulun tonttukaupallisuus ovat toisaalta myös auttaneet tonttu-hahmon ja tarinoiden leviämistä tähän päivään asti.

Suomessa ja Pohjoismaista löytyy yhä tonttu-uskoa, vähän samaan tapaan miten Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Uudessa-Seelannissa & Austraaliassa on vahva usko keijuihin.

Tapa jättää tontuille puuroa ja muuta ruokaa jouluna on varsinkin lasten keskuudessa yhä voimissaan. Tämä tapa on tuhansia vuosia vanha ajalta, jolloin tonttuihin uskottiin ympäri Suomea ja Pohjoismaita. 

Olen kerran nähnyt tontun. Asuin muutama vuosi sitten maalla (keskellä ei mitään). Paikassa, jossa ei ollut paljon ihmisasumusta. Oli varhaissyksy ja yksi yö kuljin vanhan puusillan luona ja näin sillan juuressa pienen miehen. Ukolla oli punainen lakki ja sininen takki sekä parta, joka oli ihan samanväristä, kuin heinä, jonka seassa hän kulki. Tuijotin ukkoa ehkä pari minuuttia ja hän katosi heiniin.

Tunnen monia muitakin ihmisiä, joilla on tonttu-kokemuksia. Tanskalainen ystäväni kertoo usein tontusta, joka kolistelee hänen talossaan. Samoin Helsinkiläinen ystäväni tontusta, joka viihtyy keskustan sydämessä vanhassa kerrostalossa.

Suosikki joululauluni on tietysti Tonttu Vesa-Matti Loirin esittämänä



Muutamia huipputonttuja:

Toljanteri


Kauko, Toivo ja Hande the Joulukalenterista


Mauri Kunnaksen tontut "Joulupukki ja noitarumpu" 
animaatiosta ja kirjasta





Hyvää Joulua lukijoilleni ja muistakaa heittää tontuille löylyt!
Niina

maanantai 21. joulukuuta 2015

Papukaija

Heippa blogi-maailma

Ajattelin, että pääsisin Brittien vesisade joulusta
talven ihmemaahan, mutta eikös vaan ole ollut pohjoisessakin plussan puolella.
Jospa tuo vielä parissa päivässä pakastuisi.

Koulussa ollaan koko syksy maalauttu eri eläimiä.
Tässä on Macaw Papukaija. Eksoottinen tuulahdus tähän pimeään talveen

Akvarelli vesiväripaperille


Kuvasin maalausvideo YouTubeen



Hyvää Joulua
- Niina

tiistai 15. joulukuuta 2015

Sadun lähteillä: Pieni Merenneito


Hei Blogimaailma

Lokakuussa osallistuin hyvin mielenkiintoiselle nettikurssille, joka käsitteli H.C.Andersenin kirjallista tuotantoa ja elämää. Kurssin järjesti Odensenin yliopisto futurelearn - ohjelman kautta.

Kurssi inspiroi ja aloin tekemään YouTube kanavalleni videoita satujen alkuperästä.

Ensimmäinen satu, jota käsittelen on Pieni Merenneito

Muutama vuosi takaperin olin Kööpenhaminassa pikareissulla. Parissa päivässä ei kuitenkaan kovin paljon kerkiä näkemään, mutta pienen merenneidon patsas oli kuitenkin pakko nähdä!
Patsas oli (ja on) kaunis ja hyvin kuvaa sadun pientä merenneitoa.


Edvard Eriksenin veistämä patsas Kööpenhaminassa

Ensimmäinen kosketukseni pieneen Merenneitoon oli Disney - animaation kautta,
kuten varmaan suurimmalle osalle ikäluokkaani kuuluvista.

Disneyn Pieni Merenneito Ariel ystävineen


Olin varmaan 15, kun ensimmäisen kerran luin H.C.Andersenin alkuperäisen sadun.
Suomeksi en satua netistä löytänyt, mutta tässä linkki Englanninkieliseen:

Satu löytyy helposti myös satukokoelmista ja kirjastoista.

Jos olet ajatellut lukea alkuperäisen kannattaa lopettaa tämä blogitekstini lukeminen. Spoilereita luvassa!


Pienen merenneidon hahmo on sadussa hyvin erilainen mitä se on Disneyn animaatiossa. Animaation Ariel on kupliva ja iloinen. Andersenin merenneito on hiljainen, sisäänpäinkääntynyt ja hieman melankolinen.

Pieni Merenneito on sadun alussa 12 tai 13. Hän asuu vedenalaisessa valtakunnassa isänsä merenkuninkaan, isoäitinsä ja sisartensa kanssa. Joka vuosi syntymäpäivinään, jokainen siskoksista saa luvan käydä pinnalla ihmettelemässä ulkomaailmaa. Aina, kun he palaavat, he kertovat asioista, joita ovat nähneet. Pieni Merenneito kuunteli sisarten tarinoita haltijoissaan ja alkoi kaipaamaan ihmisten pariin.

Isoäiti myös kertoo tarinoita ihmisistä ja, sen että, toisin kuin merenneidoilla ihmisillä on kuolematon sielu. Merenneito voi elää, jopa 300 vuotiaaksi, mutta kuollessaan tämä muuttuu vain merenvaahdoksi.

Vihdoin Pienen Merenneidon 15-vuotis syntymäpäivä koittaa. Ensimmäinen asia, minkä Pieni Merenneito näkee on upea laiva. Laivalla on juhlat käynnissä. Taivas on täynnä ilotulituksia ja miehet tanssivat ja laulavat kannella. Pieni Merenneito ihastuu komeaan prinssiin.

Yhtäkkiä tulee myrsky ja laiva uppoaa. Pieni Merenneito pelastaa prinssin hengen. Prinssi näkee hänestä vain vilauksen ja kuulee tämän kauniin lauluäänen.

Tapahtuma saa Pienen Merenneidon haluamaan elämää ihmisten parissa entistä enemmän. Hänellä on kokoelma ihmisten esineitä, pieni puutarha, jossa kasvaa punaisia kukkia auringon muodossa, sekä prinssiä esittävä patsas.

Pian Pieni Merenneito ymmärtää, että hänen on tehtävä jotain, saavuttaakseen unelmansa ja hän lähtee tapaamaan merinoitaa. Noita tekee kaupat hänen kanssaan. Merenneito antaa noidalle äänensä ja noita antaa merenneidolle jalat, mutta jaloilla kulkeminen on kivuliasta ja jokainen askel on, kuin kävelisi neulojen päällä.

Merenneito löytää pian itsensä kuningaskunnasta ja hovin keskeltä. Prinssistä tulee hänen ystävänsä, mutta pelkästään ystävä. Prinssi muistelee yhä tyttöä, joka pelasti hänen henkensä ja tämän lauluäänen, mutta Pieni Merenneito ei pysty äänettömästi kertomaan, kuka hän oikeasti on.

Pian prinssi meneekin naimisiin naapurikuningaskunnan prinsessan kanssa. Pieni Merenneito ei saa prinssiä rakastumaan itseensä. Hän hiljaisesti hyväksyy sen, ettei prinssi rakasta häntä tarpeeksi ja tekee traagisen päätöksen päättää elämänsä. Hän ei kuulu enään vedenalaiseen maailmaan, mutta hän ei kuulu myöskään ihmisten keskelle.

Pieni Merenneito hukuttautuu ja hän muuttuu ilman tyttäreksi, ja ehkä 300 vuoden päästä hän saa ihmisen kuolemattoman sielun rakkaudestaan ihmisten maailmaa kohtaan.

Tarinan loppu on hyvin dramaattinen, missä ehkä suurin ero
 Disneyn animaation ja Andersenin sadun välillä. 
Toisaalta en usko, että Disneyn animaatiohin hyväksyttäisiin päähahmoa, joka tekee itsemurhan.

Pienen Merenneidon kerrotaan kuvaavan Andersenin omaa elämää. Hän tuli satujensa kautta kuuluisaksi ja eli pitkän elämän. Naiset, joihin Andersen tunsi yhteyttä torjuivat hänet ja Andersen oli hyvin yksinäinen mies ja monesti tunsi olevansa ulkopuolinen. Andersen oli myös harras uskovainen. Hänen saduissaan on monesti kristillisiä opetuksia ja, jotkut tarinat muistuttavat kerronnaltaan raamatun tarinoita.

Andersenin sadussa Vedenalainen maailma kuvastaa vapaata (pakanallista) maailmaa. Merenneidot elävät vailla yhteiskunnan kahleita, laulaen ja juhlien tasapainossa muun vedenalaisen maailman (eläimistön ja kasviston) kanssa (kuten Sebastian ihanasti laulaa Disneyn animaatiossa Aalloissa siis leikimme aina huolet ei paina... ) 

Sadun Pieni Merenneito tahtoo kuulua ihmisten maailmaan. Andersenin ihmisten maailma on vastakkainen vedenalaisen maailman kanssa. Se on patriarkaalinen kristittyjen maailma (Andersenin aikainen maailma). Pieni Merenneito elää jatkuvassa konfliktissa pakanallisen perintönsä ja kristillisen arvomaailman välissä.

Sadun kieli on hyvin kaunista. Andersen kuvaa hahmonsa syvällisesti ja yksityiskohtaisesti. Satu on yhtäaikaa herkkä ja surumielinen. Sen teemat eristyneisyydesta ja rakkauden kaipuusta koskettavat lukijoita iästä riippumatta.

Hahmona sadun Pieni Merenneito on viaton ja hieman naaivi. Hän on myös kiltti ja anteeksiantavainen. Jos Pieni Merenneito olisikin ihminen hän voisi olla hyvä nunna. Pieni Merenneito jättää kohtalonsa korkeamman voiman käsiin. 

Olentona Merenneito on osin ihminen. Merenneidolla on ihmisen yläruumis ja tiedot. Merenneito on myös osittain eläin, kala. Tämä tekee merenneidosta myös villin ja kesyttämättömän. Satu ei kuvaa pelkästään henkisiä kamppailuja vaan myös fyysisiä. Ei ole helppoa oppia kävelemään, jos ei ole koskaan aikaisemmin kävellyt. Kuvaukset merenneidon kivuliaasta kävelystä ovat realistisia.

Jos itse olisin samanlaisessa tilanteessa yrittäisiin etsiä tasapainon ja nauttia molemmista maailmoista.  Pieni Merenneito tahtoo melkeinpä epätoivoisesti kuulua ihmisten maailmaan. Ehkä hän osittain häpeää merenneitouttaan? Viktoriaanisen ajan Eurooppa ja patriarkaalinen maailma, jossa Andersen itsekin eli vaali käyttäytymisen ja sopivuuden normeja viimeiseen asti. Ihmiset, jotka eivät normeihin sopineet, joutuivat välillä siloittelemaan taustaansa ollakseen yhteiskunt kelvollisia.

Andersen oli hyvin kiinnostunut Eurooppalaisesta kansanperinteestä. 1800- luvulla merenneidot nähtiin pitkälti eroottisina hahmoina. Ne edustivat naiseutta, kaaosta ja pahuutta. Patriarkaalisessa Euroopassa naiset nähtiin alempina kansalaisina miehiin verrattuna.

Kun Pieni Merenneito julkaistiin, siitä tuli hyvin suosittu satukirja. Se myös muutti ihmisten käsityksiä merenneidoista. Enää merenneitoja ei nähty pelkästään eroottisina seireeneinä. Merenneito olikin yhtäkkiä ihmisen kaltainen ja rakastettava olento. Tämän takia pidän Pienen Merenneidon tarinasta. Siinä on kauneutta, filosofiaa ja sen suosio on myös tuonut mukanaan kokonaisen merenneitokulttuurin keskuuteemme.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Valas-taidetta


Heippa blogimaailma

Vaihteeksi taidepäivitys.
Olen maalannut paljon, mutta projektit ovat olleet lähinnä kouluprojekteja.
Kuvitustaiteen opiskelu Briteissä on kuin opiskelisi Venäjällä Balettitanssijaksi,
 no kuri ei ole yhtä kovaa,
mutta opettajat takovat kunnianhimoa päähän, eikä se ole paha juttu.
Suomalaiset ovat kunnianhimon suhteen vähän nynnyjä ;)

Tänä syksynä teemana on ollut ovet ja eläimet.
Olen kuvittanut muunmuassa tiikereitä ja papukaijoja.

Omana projektina aloin tekemään valaita.

Valaissa on, jotain kiehtovaa. Ne ovat äärimmäisen tärkeitä eläimiä ekosysteemille.
Toivon vain, että Japanissa saataisiin valaiden kalastuskuriin.
On se järkyttävää, että valaiden hampaita ja eviä murskataan ja käytetään potentialääkkeinä.
Hullu maailma.

Anyways... Tässä on ihastuttava Miekkavalas

"Orca"
Vesivärit ja nestemäinen tussi
(c) Niina Niskanen


yksityiskohta

"Mobyn metsä"
Akryyli kankaalle
(c) Niina Niskanen

Kuten varmaan arvata saatatte akryylimaalauksen nimi tulee Moby Dickistä. Lainasin Melvillen kirjan kirjastosta ja ajattelin lukea sen joululomalla. Olen kuullut siitä paljon hyviä arvioita. Saa nähdä pidänkö vai en.
Ainakin pidän valaiden symboliikasta. 


torstai 10. joulukuuta 2015

Karhujumala muinaisessa Suomessa ja Siperiassa

"Karhu-shamaani"
(c) Niina Niskanen

Karhuilla oli iso rooli muinaisajan Suomessa.
Karhu oli yksi ensimmäisistä palvotuista eläinjumalista.

Suomesta ja Uralin alueelta löytyy huomattava määrä erilaisia karhunsynty myyttejä.
Osa myyteistä ovat saaneet vaikutteita muunmuassa kristinuskosta ja vanhimmat myytit ovat pakanallista perua.

Siperialaisten Ostjakki -heimon karhun synty myytti on tunnettu myös Suomessa. Myytin mukaan karhu asui taivaassa Otavan tähdistössä isänsä taivaan jumala Num Torumin kanssa. Hänen poikansa, karhu tahtoi lähteä maahan asumaan ihmisten kanssa. Isänsä suostui ja lähetti poikansa maahan. Karhu eli syntistä elämää ihmisten keskellä. Tämä raivostutti Num Torumin ja hän antoi ihmisten surmata poikansa.

Myytti, jonka mukaan karhun koti on alunperin ollut taivaalla Otavassa on tunnettu koko euraasian alueella. Erityisesti niiden kansojen keskuudessa, joiden esi-isät ovat vaeltaneet Pohjois-Siperiasta (kuten suomalaisten). Siperialaisella Vogul heimolla on samankaltainen karhu myytti. Mutta heidän karhunsa ei ole miespuolinen vaan naispuolinen.

Toisen myytin mukaan karhun alkukoti oli Tapiola (vanha suomen kielen sana metsälle). Karhun vanhemmat olivat taivaantakoja, seppäjumala Ilmarinen ja puiden jumalatar Hongatar.  Metsän jumalatar Mielikki hoiti karhua, kun tämä oli syntynyt ja antoi tälle nimen ja tehtävän. Olento, joka olisi sekä rakastettu, pelätty ja kunnioitettu
Karhu-sana, tulee sanasta karhea. Karhu oli niin kunnioitettu jumala, etteivät muinaissuomalaiset saaneet/uskaltaneet lausua karhun nimeä ääneen. Sen uskottiin manaavan karhu paikalle ja jumala, jota on puhuteltu epäkunnioittavasti on vaarallinen jumala.
Suomenkielessä onkin yli 1000 lempinimeä ja kiertoilmaisua karhulle.
Omena, omenainen, metsänomen, hunajatassu, mesikämmen, metsänhaltija metsänkuningas, metsänpoika, Tapio, Tapiolan poika jne.

Jumalaista syntyperää olevan karhun uskottiin myös olevan tietäjä ja shamaani.Karhu pystyi lukemaan mieltäsi ja tiesi mitä ajattelee. Ihmisshamaanit pystyivät henkimatkoillaan lähteä tapaamaan karhujumalan henkeä ja saadavastauksia mieltä polttaviin kysymyksiin.


Huittisten museon hirvenpää
noin 5170 eaa

"Karhu figuuri"
Kierikin kaivaukset
noin 5100 eaa

Arkeologiset löydyt tukevat mielenkiintoista teoriaa siitä, että Suomessa on jossain vaiheessa asunut rinnakkain kaksi klaania. Karhun klaani ja Hirven klaani. Tätä teoriaa tukevat useat arkeologisilta kaivauksilta löytyneet karhu ja hirviveistokset.

Idea klaaneista on syntynyt ajatuksesta, että ihmiset ovat eläimistä polveutuneet.

Seisoessaan karhu on suunnilleen yhtä pitkä kuin ihminen, karhun tassu muistuttaa ulkonäöltään ihmisen kättä, sillä on, jopa viisi "sormea" eli anturaa.
Karhu on vahva, voimakas ja äärimmäisen nopea.
Karhuklaanin ihmiset ihastuivat näihin karhun ominaisuuksiin ja siksi, valitsivat karhun toteemieläimekseen, samoin hirviklaanin ihmiset ihastuivat hirven eri ominaisuuksiin.

Karhupeijaiset ja karhunmetsästys olivat tärkeitä rituaaleja (peijaiset ovat vanha nimitys hautajaisille).
Karhun metsästys oli pitkälti henkinen prosessi. Metsästäjien täytyi elää selibaatissa ennen metsälle lähtöä ja heidän tuli peseytyä ja käyttää valkoisia vaatteita. Ensimmäinen metsästys oli keväällä, kun karhu oli vielä unessa. Metsästäjät menivät luolan suulle ja herättivät karhun laulamalla. Karhu surmattiin nopeasti ja vietiin kylään juhlien keskelle.

Karhunpeijaiset olivat suuret juhlat, joihin kuului syömistä, juomista, ilonpitoa ja tanssimista. Karhun liha syötiin ja monesti karhun kallo laitettiin alttarille tai suuren männyn latvaan. Näin karhujumalan henki pystyisi vierailemaan, sekä maallisen, että taivaallisen kotinsa välillä.
Ihmiset uskoivat, että kuoleman jälkeen karhun sielu lähtisi takaisin taivaalliseen kotiinsa, siksi karhu haudattiin pitkälti samanlaisin rituaalisin menoin, kuin ihmiset.

Karhun asema jumalana on ollut edullinen suomalaisille karhuille. Suomessa karhuja on metsästetty huomattavasti vähemmän mitä monessa muussa Euroopan maassa ja maailmalla.

2013 olin Kroatiassa karhujen suojelualueella vapaaehtoistyössä. Sieltä sain paljon hälyyttävää tietoa karhujen tämän hetken tilanteesta Euroopassa ja petovihasta, joka ei näytä koskaan ihmismielistä loppuvan. Muistaakseni Ranskassa on 5 karhua, Sveitsissä 2, Norjassa 18 ja Kroatiassa 200. Suomen metsissä vuonna 2015 elää noin 1450 - 1590 karhua. Tarkkaa määrää on hankala sanoa, koska karhut kulkevat myös Venäjän ja Ruotsin rajoilla. Määrä on huomattavasti suurempi moneen muuhun Euroopan maahan verrattuna.

Karhu, kuten kaikki muutkin petoeläimet ovat vaarattomia ihmisille, kunhan ne jätetään rauhaan.
Mielestäni ihmiset, jotka kutsuvat metsästäjät paikalle nähdessää karhun metsäkävelyllä tai marjassa ovat typeryyden huippu. Missä muualla karhu asuisi kuin metsässä. Karhut välttelevät ihmisiä ja ihmisten tulisi vältellä karhuja. Ärsytettynä voi olla agressiivinen. Jos kohtaat karhun peräänny hitaasti tai esitä kuollutta (tämän neuvon opin karhujen suojelualueella). Älä missään nimessä kilju ja juokse, sillä karhu kokee korkeat ja tuntemattomat äänet uhkaavina. Opinpa siellä vielä senkin, että samalla, kun perääntyy kannattaa laulaa rauhallisesti. Karhu kiinnittää vähemmän huomiota ääntelevään otukseen ja pitää ihmistä vain harmittomana eläimenä.

Välillä karhun rooli menee sekaisin metsän jumala Tapion ja metsän jumalatar Mielikin kanssa.
Molemmat jumalat pystyivät muuttamaan muotoaan karhuiksi. Tapio on myös yksi Karhun kiertonimistä. 



kuva (c) Ilkka Jaakola

Karhut ovat yhä olennainen osa Suomen luontoa ja toivon, että ne tulevat aina olemaan osa sitä

Muita blogitekstejäni Suomalaisesta mytologiasta







sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Suomalainen Mytologia: Veden haltiat


Suomi

Tuhansien järvien maa

Muinaisessa Suomessa uskottiin, että jokaisella vesistöalueella; järvissä, joissa, lammikoissa, meressä ja koskissa asui veden haltija (tai haltijoita).

Ahti

Ahti on suomalaisen mytologian tunnetuin vedenhaltija.
Ulkonäöltään Ahti muistuttaa hyvin paljon kreikkalaisten meren jumala Poseidonia.

Ahti on pitkä lihaksikas mies, jolla on pitkä merileväinen parta.
Joskus Ahti kuvataan pyrstön kanssa, joskus ilman.
Ahdin symboli on kolmikärki.

Kalastajat pyysivät ahdilta kalaonnea.

Vanha sanonta kuuluukin:

Anna Ahti ahvenia
Pekka pieniä kaloja

Reformaation aikana kirkko teki Ahdista oman version, pyhän Andreuksen
eli kalastajien suojelupyhimyksen.


Vellamo

Suomalaisen mytologian veden jumalatar on Vellamo.
Vellamon nimi tulee sanasta velloa, joka kuvastaa veden liikettä.

Vellamo on pitkä ja kaunis nainen.
Ahti ja Vellamo, johtavat vedenalaista hovia.
Kaikki veteen liittyvä kuuluu Ahdin ja Vellamon valtakuntaan.

Ahti ja Vellamo asuvat vedenalaisessa linnassa tai kartanossa.
Heillä onvedenalaisia palvelijoita sekä vedenalaista karjaa.

Vellamon pyhä eläin on lehmä.

Erään uskomuksen mukaan. 
Aamusumussa voi nähdä Vellamon nousevan pinnalle lehmiensä kanssa.
Lehmät laiduntavat rannalla ja syövät vesikasveja.

Vellamon lehmät olivat erinomaisia lypsylehmiä.
Jos vedenalainen lehmä päätti liittyä maalla laiduntavien lehmien joukkoon,
tuli karjan omistajasta hyvin varakas ihminen.

Entisaikaan ihmisen varallisuutta mitattiin pitkälti karjan määrän mukaan.

"Vellamo ja hänen karjansa"
(c) Niina Niskanen 2014

Pyhä vesi

Vesi oli äärimmäisen tärkeä elementti ensimmäisille ihmisille.
Vesi oli elämänantaja ja siksi ympäri maailmaa löytyy tarinoita pyhistä vesistä.

Mytologioista löytyy aina useaita kerroksia.

Ensimmäiset uskomukset veden haltijoista Suomessa, ovat keräilijä-kultuurin
ajoilta.

Yksi vanhimmista uskomuksista oli ajatus kala-esi-isästä tai ensimmäisestä kalasta.
Vesistön haltija oli vesistön ensimmäinen kala, josta kaikki muut kalat polveutuivat.
Tämä myytti on todennäköisesti saanut alkunsa, 
kun kalastajat ovat nähneet hyvin suuren ja iäkkään vonkaleen.

Kalastajat kunnioittivat vesistön haltijaa.
Jos kalansaalista tuli paljon, haltijalle annettiin uhri.
Se saattoi olla kalanpää, joka heitettiin veteen tai osa saaliista palautettiin.

Muumit ja Kultakala

Rakastan muumeja ja, kun viimeksi katsoin muumien kultakala jaksoin
ajatus ensimmäisestä kalasta tuli mieleeni.

Muumipeikko ystävineen matkaavat lammelle pyydystääkseen legendaarisen
kultakalan. He näkevät kultakalan ja, jokin heidän sisällään muuttuu iki-ajoiksi.
Kalan näkemisestä tulee suorastaan hengellinen/ylimaailmallinen kokemus.

Kultakala-jakso on hyvin mielenkiintoinen. 
Uskon, että kultakala on kyseisen lammen haltija,
ehkä koko muumilaakson vesistöjen. Kultakala on kaikista lammen kaloista 
suurin ja on ollut iäkäs jo Hemulin nuoruudessa.



Vedenemä ja Vetehinen

Vedenemä kulkee monella nimellä; vedenneito, vesineiti, vesiemo, merenneito jne.

Vedenemä on ollut hyvin eroottinen hahmo.
Useimmiten hänet on kuvattu istumassa kivellä harjaamassa hiuksia.
Suomalaisissa myyteissä vedenemällä ei ole aina pyrstoä, vaan asu, joka on kokonaan
merenvaahtoa.

Suomesta löytyy merenneito tarinoita lähinnä isoimmista satama-kaupungeista, 
joihin tarinat merenneidoista ovat kantautuneet merimiehiltä.
Vedenemä kuuluukin länsi-Suomalaiseen mytologiaan.

Vetehinen taas kuuluu itäsuomalaiseen mytologia perinteeseen.
Vetehinen kuvataan yleensä vanhaksi mieheksi, jolla on merileväparta
ja asu merenvaahdosta. Vetehinen on iholtaan musta, vihreä tai sininen.
Hän kuuluu täysin vedenmaailmaan.

Vetehinen muistuttaa paljon Venäläisen taruston Vodjanov-hahmoa.
Vodjanov on paha vedenhenki, joka hukuttaa ihmisiä.

Vetehinen on kujeileva luonteeltaan. Hän voi olla vaaraksi ihmisille,
mutta tiedetään myös tarinoita, joissa Vetehinen on auttanut kalastajia saamaan saalista.

Vedenpelko

Yksi uskomus muinaisilta ajoilta on myös se, että hukkunut ihminen pystyy muuttumaan
vedenhaltijaksi.
Tämä uskomus on ollut vahva varsinkin itäsuomessa.
Venäläisessä mytologiassa Rusalka on väkivaltaisesti hukkunut nainen tai lapsi, joka on 
muuttunut pahaksi vedenhengeksi. Rusalka-naiset ovat vampyyrimaisia hahmoja ja hukuttavat uhrinsa.

Ennen kuin tiede oli kehittynyt niihin mittasuhteisiin mitä se on tänä päivänä,
ihmiset eivät tunteneet hukkumisen fyysisiä seurauksia.
Tummat jäljet mitä hukkuneen ihmisen ruumista löytyi, niitä pidettiin vedenhenkien 
sormenjälkinä.

Näkki

Näkki on hahmo, joka tunnetaan kaikissa Skandinaavian maissa ja Suomessa.
Ruotsissa nimellä Näcken, Norjassa Nocken ja Englanniksi näkki on Nicker.

Skandinaavisessa mytologiassa näkki kuvataan useimmiten komeaksi nuoreksi mieheksi, joka viettelee naisia, ja sitten hukuttaa heidät. Näkki on myös erinomainen viulisti. Hän myös hypnotisoi
uhrinsa musiikilla.

Näkkiin liitetään myös hevoset. Erityisesti Ruotsissa on suosittu taru, jossa Näkki muuttaa itsensä valkoiseksi hevoseksi ja houkuttelee lapsia luokseen. Idea näkki-hevosesta on samankaltainen, mitä skotlantilaiset tarinat Kelpiestä.

Suomessa myös tunnetaan ajatus näkistä komeana viettelevänä miehenä.
Toinen tunnettu näkkiuskomus on, se että näkki muistuttaa ulkonäöltään enemmän vetehistä.
Olento, joka on kokonaan merilevän peitossa.

Muistan lapsuudestani miten, mummuni aina varoitti menemästä liian syvälle uimaan, ettei
näkki nappaa.

Uskon, että suomalaisten uskomukset vesistöjen haltijoihin on kestänyt aikaa hyvin, koska
ihmisillä on alitajuinen tarve ymmärtää vettä ja veden olemusta.

Näkki myytti on selvinnyt pitkälti varoitusviestinsä ansioista.
Myytit elävät myös kielissä.

Ruotsinkielen lummetta tarkoittava sana on Näckros eli näkinruusu.

Suomessa simpukka tunnetaan myös nimellä näkinkenkä.



Muita blogitekstejäni suomalaisesta mytologiasta:





torstai 19. marraskuuta 2015

Suomalainen Mytologia: Äiti Maa & Isä Taivas


Äiti Maa ja Isä Taivas suomalaisessa mytologiassa

Ukko

Ukko on suomalaisten ukkosen, sateen, maanviljelyn, lumen, myrskyn ja pilvien jumala.
Ukko oli jumalista tärkein ja tunnetaan myös nimellä Ukko ylijumala.

Ukon myös arvellaan olleen yksi ensimmäisistä jumalista mitä muinais-suomessa asuneet heimot (kaukaiset esi-isämme ja äitimme) palvoivat.

Kaskiviljelyyn perustuvassa kulttuurissa, Ukko oli tärkeä jumala, koska hän hallitsi sadetta ja ukkosta. 
Sana ukkonen on johdatettu Ukko nimestä.

Ylijumalalta rukoiltiin apua myös eri elämäntilanteisiin, rauhaa, rakkautta, voimaa ja elämäniloa.

Ukkoa juhlittiin kesäpäivänseisauksena. Juhlat tunnettiin nimellä Ukon Vakat.
Reformaation aikana kirkko-isät muuttivat Ukon Vakat Johannes Kastajan päiväksi eli Juhannukseksi.

Monet pakanalliset tavat kuitenkin ovat pitäneet pintansa.
Ukon Vakkoihin kuului tanssiminen, juhliminen, laulaminen, syöminen ja juominen.
Ainakin kaksi jälkimmäistä ovat yhä elementtejä nykysuomalaisten Juhannuksen vietossa.
Vakkoja vietettiin ainakin Hämeessä, Karjalassa ja Savossa. Vakka-nimitys viittaa useimmiten juhlintaan ja siihen, että osa juhlaruuista on uhrattiin jumalille.
Juhlapaikka oli useimmiten saari, järvenranta tai mäki.

Ukon Vakkoihin kuului myös loitsujen teko. 
Varsinkin lemmenloitsujen. Vielä nykyäänkin moni tekee loitsuja Juhannuksena.
Ainakin itse keräsin muksuna kukkia tyynyn alle.

Juhannuskokko on myös perua esi-kristilliseltä ajalta.
Kokkoja sytytettiin pitämään pahat henget poissa.

Ukko oli hyvin kunnioitettu jumala, mutta myös pelätty voimansa vuoksi.
Muinaissaamelaiset, eivätkä kaikki muinaissuomalaiset 
lausuneet Ukko jumalan nimeä, koska pelkäsivät tämän 
epäkunnoituksen takia lähettävän tuhoavia salamoita.

Eräs juhanusyö mökillä 

Ukon pyhä lintu on Kotka. 
Ukkoslinnun myytistä löytyy eri versioita Siperian alueen kansoilta ja myös Baltian maiden myyteissä. Kotka on suomalaisissa myyteissä myös tunnettu nimellä Kokko- Kokkolintu.

Suomessa jos ihminen näki kotkan lentävän ennen ukkosen tuloa, tätä pidettiin hyvänä enteenä.

Ajatus ukkosen jumalasta on hyvin tunnettu ympäri Eurooppaa (ja maailmaa).
Kreikassa ukkosen jumala on Zeus.
Skandinaavien myyteissä ukkosen jumala on seppäjumala Thor.
Liettuassa ukkosen jumala tunnetaan nimellä Perkunas.
Latviassa nimellä Perkons. Näistä on myös johdettu suomen kielen sana Perkele, joka on myös ollut yksi Ukko-jumalan nimitys. Harmillisesti myöhempien aikojen kirkkoisät antoivat Perkele-sanalle paholaisen merkityksen.

Ilmarinen / Ilmemoinen/ Ilma

Ukko jumalalla on kaksi eri aspektia.

Suomen Rauta-ajalla (noin 500 eaa) Ukon rooli jakautui kahtia. Hänestä tuli myös Ilmamoinen/Ilmarinen.
Ilmarinen on seppä jumala. Hän loi raudan ja ensimmäisen tulen.
Ukko pysyi yhä ukkosen ja maanviljelyn jumalana.

Itse uskon, että Ukon rooli jakautui kahtia juuri Rauta-ajalla, koska suomalaiset kävivät tuolloin ahkerasti kauppaa viikinkien kanssa ja länsinaapureiden mytologia on myös varmasti vaikuttanut muinsaissuomalaisten mytologiaan.
Suomeen oli myös liikettä Roomasta, joka hallitsi kyseisen ajan Eurooppaa.

Rautatekniikkaan siirtyminen oli suuri kulttuurimuutos ja mahdollisti monet uudet tekniset asiat.
Ilmarinen on myös tämän takia suomalainen kulttuuri-heeros hahmo.
Ilmarisella oli suuri rooli myös maailman synnyssä. Legendan mukaan seppä takoi taivaankannen  
ja naulasi tähdet taivaalle. Tuulen jumalana  hän myös auttoi kalastajia saamaan saalista.

Kalevalan varhaisimmat tarut ovat tutkimusten mukaan Rauta-Ajalta lähtöisin, joten Ilmarinen on myös yksi Kalevalan jumala-sankareista.

Muinaissuomalaisille Ukko oli myös kunnianimitys pitkään ikään päässeille miehille.
Sana on luonnollisesti yhä käytössä, mutta merkitys on arkipäiväistynyt.

Ukko/Ilmarinen kuvataan useimmiten Vaaja/kirves kädessään. Joskus myös salama kädessä.

Ukon Vaaja

Akka / Rauni

Valitettavasti Akasta löytyy huomattavasti vähemmän tietoa, kuin Ukosta.
Reformaation aika ei ollut suosiollista naispuolisille jumaluuksille.

Sen tiedämme, että Akka on Ukon vastapari/puoliso.

Akka on maan, kasvun, hedelmällisyyden ja myrskyjen jumalatar

Akka tunnetaan myös nimellä Rauni.
Rauni-nimen uskotaan tulle Ruotsin kielen sanasta Rönn, mikä tarkoittaa Pihlajaa.
Pihlaja onkin yksi maagisimmista puistamme.
Pihlajia on laitettu kasvamaan pihoille suojaamaan asumuksia pahoilta hengiltä.
Rauni on luonnollisesti myös suomalainen naisen-nimi.

Kuten Ukko, Akka on myös alunperin ollut kunnianimi pitkään ikään päässeelle naiselle.

Akka/Rauni

Molemmilla jumaluuksilla on tärkeä osa ensimmäisissä hedelmällisyysmyyteissä.

Kun ukkonen lähestyi Akka otti vedenhaltian hahmon.
Hän nousi vedestä vedenhaltian muodossa. Ukko iskee häneen salamanmuodossa 
ja näin taivas ja maa yhtyvät. Kirjaimellisesti.

Lisää tutkimuksiani muinaissuomalaisten mytologista: